Vaunupinnailua, osa 1: Alku aina helppoa!

Kun syyskuun alussa 2013 jälkikasvumme Väinö saapui maailmaan, kutistui linturetkeilyyn käytettävä aikani melkoisesti. Pieni järjestyksenpitäjä huolehti siitä, etteivät linnut aluksi juuri mielessä pyörineetkään. Kun kuitenkin vauvamme aivan pienenä kärsi pienistä vatsavaivoista ja tuntui nukkuvan rauhallisimmin ulkona vaunuissa, tuli pienistä, tunnin—parin vaunulenkeistä päivittäistä rutiinia. Niinpä päätin käyttää hyödyksi nuo lyhyet vauvan kanssa ulkoilut, ja kirjata muistiin kaikki vaunulenkeillä havaitsemani lintulajit.

Vaunupinnojen kerääminen ei toki ole mikään uusi keksintö, sillä innokkaat listaajat ovat keränneet vaunupinnoja jopa puolitosissaan. Ainakin Mika Ilari Koskisen havaitsemat 290 lajia ovat vaatineet jonkin verran ajankäytön suunnittelua ja retkiä kohteisiin, jossa vauvanulkoiluttajia ei yleensä tapaa. Mutta kaikki vaunulenkit tehdään tietysti aina ja ehdottomasti vauvan hyvinvoinnista tinkimättä.

Täysin virallisia sääntöjä vaunupinnojen keräämiseen ei liene kehitetty, mutta yleisenä käytäntönä on, että pinnaksi saa laskea vain lajit, jotka on havainnut vauvan ollessa vaunuissa, jotka ovat kosketusetäisyydellä havainnoijasta. Lisäksi on oleellista, että vauvan tulee olla tyytyväinen oloonsa, eikä se saa esimerkiksi itkeä. Jo käytännönkin sanelemana vaunutteluaika rajoittuu yleensä vauvan ensimmäisen ikävuoden ajalle. Mitään ekosääntöjä ei vaunupinnailussa useinkaan noudateta, vaan vaunut voi kuljettaa esimerkiksi autolla sopivaan retkikohteeseen. Omalla kohdallani ensimmäisen kuuden kuukauden retket alkoivat kuitenkin käynnissä olleen ekopinnakisan hengessä aina kotoa Jyväskylän Kuokkalasta, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Lisäksi Väinön ruokailutahdin määräämänä retket olivat enintään kaksi tuntia pitkiä, yleensä vähän sitäkin lyhyempiä.

Tässä kirjoituksessa kerron lyhyesti ensimmäisen puolen vuoden aikana vaunulenkeillä tehdyistä lintuhavainnoista

Ensimmäiselle vaunulenkille päästessämme syyskuu oli jo pitkällä, ja useimpien lajien syysmuutto oli hyvässä vauhdissa tai monien hyönteissyöjien ja kahlaajien osalta jopa ohi. Syksy oli kuitenkin varsin lämmin ja vähäsateinen lokakuun puoliväliin saakka, joten ulkoiluolosuhteet olivat hyvät ja nähtävääkin riitti mukavasti. Uusia lajeja tuli syyskuun jokaisella retkellä viimeistä päivää lukuun ottamatta, mutta luonnollisesti tahti hiljeni merkittävästi lokakuun alussa, kun tutut peruslajit alkoivat olla koossa. Mitään kovin erityistä ei aluksi kohdalle osunut, mutta selvästi tunnelmaa kohottavia lajeja olivat mm. Ristikiven uimarannalta näkynyt kaakkuri ja Hämeenpohjantiellä nähdyt muuttavat piekana ja mehiläishaukka. Etenkin petolintujen näkeminen kun edellyttää useimmiten pitempää staijausta, joka vaunujen kanssa ei yleensä onnistu.

Kalalokki hoidossa!

Varsinaisia bongauksia en aluksi tehnyt, mutta säätiedotuksia seurasin tiiviisti ja syyskuun lopun muutolle edullinen itäkoillinen ilmavirtaus vaikutti vaunulenkkeihin siten, että ne ajoittuivat yleensä aamuihin tai aamupäiviin eli ajankohtiin jolloin muuttoa yleensä näkee parhaiten. Niinpä aamulenkillä 24.9. Kuokkalanpellossa nähdyt muuttavat sepelhanhi ja tundrahanhi toivat pinnan lisäksi onnistumisen elämyksen. Viideskymmenes laji oli kuitenkin tavallisempi, nimittäin 28.9. nähty punatulkku.

Täsmäretken teimme huonon pihlajanmarjavuoden vuoksi tilhien perään 16.10. ja töyhtöpäitä löytyikin heti kotipihalta päästyämme. Retki oli muutenkin erittäin onnistunut, sillä Keskisentiellä näin ensin valkoselkätikan ja hetkeä myöhemmin Survo-Korpelassa harmaapäätikan. Parempien tikkojen havaitseminen vaunujen kanssa ei ole mikään itsestäänselvyys edes keväällä.

Ensimmäinen varsinainen bongaus tehtiin 16.10., kun Jyväsjärvelle pysähtynyt lapasotkaparvi käytiin hoitamassa vaunupinnoihin Keskisenrannasta. Sen jälkeen saapuneen kylmänpurkauksen aikana ulkoilu oli melko vähäistä, eikä uusia lajeja näkynyt viikkoon. Maassa oli lunta ja öisin useita asteita pakkasta. Sään vihdoin lauhduttua olikin yllätys, kun 23.10. Kylmänorossa räpsähti lentoon peräti kolme lehtokurppaa. Lokakuun loppu antoi vielä hömötiaisen ja marraskuun alussa havaitsin pitkään odotetun korpin. Jyväsjärvellä pitkään viihtyneitä isolokkeja yritin toistakymmentä kertaa, mutta koskaan eivät linnut olleet paikalla yhtä aikaa vaunujen kanssa, eikä pitkiin odotteluihin ollut mahdollisuuksia. Niinpä ensimmäinen takaisku olikin tosiasia.

Vaunupinnahömppä.

Seurasi pitkä, pinnaton kausi. Sukulointireissulla Suomussalmella teimme kanalinturetken, mutta listalle saatiin vain teeri ja pyy, vaikka mahdollisuudet metsoon ja jopa riekkoon olisivat ainakin lumijälkien perusteella olleet hyvät. Joulukuussa ei pinnoja kertynyt loppukuun lauhoista säistä huolimatta, mutta toki valoisa aikakin oli vähissä.

Tammikuun alussa onnistuin vihdoin näkemään Yrttisuon suunnalla, siis aivan kotinurkilla, viihtyneen pähkinänakkelin. Samalla retkellä yllätti Survo-Korpelan lumettomilla pelloilla ruokaillut kottarainen. Hyvän vuoden alun jälkeen oli kuitenkin taas hiljaista, eikä ennätyslauhan helmikuun aikana tullut yhtään uutta lajia, ja niinpä Väinön puolivuotispäivänä maaliskuun alussa pinnoja oli edelleen kasassa 66. Iso joukko syysmuuttajia ja perustalvilinnut olivat suhteellisen hyvin kasassa. Mitään erityisiä puutteita isolokkia lukuun ottamatta ei mieleen jäänyt; useimmat lajit olisivat vielä hoidettavissa myöhemmin. Pöllöretkiä emme kuitenkaan tehneet, sillä tuntui siltä, etteivät ne olisi oikein sopineet Väinön vuorokausirytmiin, eikä vauvan hyvinvoinnista tehnyt mieli tinkiä. Kevät oli kuitenkin vääjäämättä tulossa, ja pinnoja tiedossa roppakaupalla. Niihin palataan sitten syyskuussa, toisen vuosipuolikkaan kuluttua.

Kottarainen yllätti vaunupinnailijan.